Luukku 6: Itsenäisyyspäivän maastoilua (Joosua)

Joosuan tarina alkoi Storywoodsissa mutta toistaiseksi poika luo omaa tarinalinjaansa Myrttisuolla Suomenhevosori Marttiinin eli Martin kanssa.


Meillä oli ollut eilen Martin kanssa ensimmäinen ohjattu tunti sitten muuttomme Myrttisuolle. Olihan Minni käynyt tapaamassa meitä viedessään paksumpia loimia Fiialle Käkiharjun Oskarin tallille, mutta ei pomoni ollut pitänyt kuitenkaan mitään kunnollista tuntia meille ja näin ollen treenaaminen oli välillä ollut vähän löyhempää ja välillä sitten vähän tehokkaampaa koska en ollut aikaisemmin ollut vastuussa hevosen treenaamisesta ihan yksin.

Meidän tunti oli ihan mukava sillä siinä oli minun ja Martin lisäksi kaksi muuta ratsukkoa joten valmentajalla oli hyvin aikaa keskittyä jokaiseen ratsukkoon eikä tehtäviä toisaalta tullut hinkattua liikaa ratsukkotasolla. Tänään Martti saisi vain palauttelun maastossa ja ehkä sitten huomenna ori voisi pitää vapaata ennen kuin palattaisiin takaisin työmoodiin sillä, seuraavat kisat olivat kuitenkin tiedossa ennen vuodenvaihdetta joten ihan täysin treenaamatta ei oria raaskisi pitää.

Talvi oli saapunut suomeen ja onnekseni olin tajunnut viime kengityksessä pyytää Martille niin hokit kuin tilsakumitkin niin maastoilu oli vähän helpompaa. Ruunikko oli kasvattanut itselleen jonkinmoisen talvikarvan vaikka olin yrittänyt loimittaa sitä koko syksyn siihen malliin että se ei muuttuisi ihan mammutiksi ainakaan koko talveksi. Olihan ori silti kasvattanut itselleen karvaa joten ehkä pitäisi katsoa jos kävisi hakemassa klipperin ja klippaisi orin jotta se näyttäisi edes vähän edustavammalta kisoissa tai sitten se voisi olla vain tuollainen puolimammutti.

Ruunikko nautti harjaushetkestään sillä ilmeisesti loimi kutitti toista hieman lavoilta ja säältä. Lumen ja loimen yhteisvaikutuksesta ei Martissa ollut paljoakaan harjattavaa ainakaan siltä osin mitä ori oli loimensa peitossa, ja onneksi myös jalat olivat alkaneet pysymään puhtaana joten tehtyäni suurimman työn, eli selvitettyäni jouhet olin valmis pujottelemaan suojat orin jalkoihin ennen karvaputseja. Olin tehnyt hieman omia päätöksiäni ja käynyt ostamassa Martille jännesuojat eteen ja hivutussuojat taakse sillä vaikka pintelöinti menikin tätä nykyään nopeasti ja sulavasti oli silti välillä kiva oikoa mutkia ja mennä helpoimman kautta. Olinhan mä kyllä kertonut Minnille tehneeni tällaisen päätöksen ja se oli ollut naiselle okei joten ruunikko oli saanut pitää suojansa.

Lopulta Martilla oli selässään satula huopineen sekä nivelsuitset ja painettua kypäräni päähäni vedin vielä hanskat käsiin ja talutin orin Myrttisuon tallipihalle, ja vyön kiristämisen jälkeen ponnistin satulaan ja annoin orille luvan lähteä kävelemään maastopoluille. Martti käveli korvat hörössä metsäpolulle ja annoinkin ratsuni astella pitkällä ohjalla haluamallaan tempolla eteenpäin. Pääasiassa ruunikko ori sai kulkea käyntiä, mutta muutamalla hieman pehmeämmällä pätkällä annoin Martin ravailla. Seikkailimme maastossa vajaat parituntia ja tallille palatessamme ruunikko pärski tyytyväisenä ja hoidettuani ratsuni pois kävin palauttamassa sen tarhaan ennen kuin oli aika käydä hoitamassa varusteet paikoilleen ja palata kotiin Netflixin pariin.

Hahmoesittely: Linnea Purovirta

Linnea Purovirta

Linnea tai tutummin vain Nea on toinen ja samalla myös uusin mun kahdesta lapsihahmosta. Nea on syntynyt oikeastaan ehkä vähän liiankin nopeasti ja huolimattomasti mikä on kostautunut hahmon kirjoittamisen vaikeutena, mutta toisaalta myös noin 12v itseään nuorempaa hahmoa, heitettynä uuteen maahan kielitaidottomana ei taida ikinä olla helpoin kirjoittaa?

Nean tarina kulkee Shelyesin maisemissa ja omalla tavallaan se, että tyttö on yksi tallin neljästä lapsihahmosta tuo asiaan oman hankaluutensa, sillä lapsienkin kohdalla ikäjakauma on muutaman vuoden laajuinen joten Nean kirjoittaminen vaatii välillä pientä tasapainoilua, varsinkin kun on tilanteessa jossa itse on ehkä hieman liian aktiivinen kirjoittaja muihin verrattuna jolloin tarinan edistäminen on omalla tavallaan haasteellista kun ei aina saa sitä kaivattua vastakaikua tai opi toisesta hahmosta tarpeeksi jotta tiedot tukisivat omaa kirjoittamista.

Nean kanssa mukana kulkee myös haaleana taustalla tytön äidin kuolema ennen kuin tuo muutti yllättäen isänsä kanssa Norjaan, Nean isän saadessa siirron siellä sijaitsevalle toimipisteelle. Tämä aspekti ei ole vielä saanut kovinkaan isoa osaa Nean tarinassa, mutta varmasti kunhan hahmolle tulee vain ikää lisää ja tuo tutustuu paremmin muihin hahmoihin alkaa tämäkin linja saamaan lisää päivänvaloa ja tiedä mihin kaikkeen siinä on mahdollisuuksia.

Tällä hetkellä Nean tarinan edistäminen on aika lailla rajattua vain tuntitarinoihin, mutta haaveissa olisi saada tytölle jossain kohtaa oma hoitoponi jolloin kirjoittaminen helpottuisi hieman ja näin ollen myös yleiseen tarinaan voisi saada lisää ideoita ja suuntia mihin sitä viedä.

Luukku 5: Moira muuttaa Zeniin (Max)

Pitkän odotuksen jälkeen Maxin georgian grande tammavarsa Moira tai kotoisammin vain Silakka muuttaa Zeniin. Miten Maxin mielenterveys kestää muuttoreissun?

Mä olin nukkunut viime yön todella levottomasti. Mä olin pitänyt perjantain kevyenä työpäivänä ja yrittänyt vain pääasiallisesti järjestellä toimistoani ja tehdä sellaisia helppoja töitä mitä mä tiesin että mä voisin tehdä myös vähän huonommalla keskittymisellä. Mun ajatukset risteili sielä ja täälä ja mä olin herännyt jo paljon ennen herätystäni. Mun teki mieli lähteä juoksemaan, mutta tällä hetkellä mun kunto ei vielä sallinut sitä ja mun pitäisi jaksaa yrittää taas vain hetki pysyä poissa maantieltä ja jaksaa pitää lenkkini juoksumatolla. Kellon ollessa vähän vaille puoli seitsemän, mä lähdin ajamaan kohti Zeniä ja ensimmäisenä peruutin autoni yhden tallin trailerin eteen, sillä olin edellisenä päivänä käynyt sopimassa ja maksamassa Vitaliyalle trailerin vuokraamisen Moiran hakemista varten. Juuri kun olin saanut trailerin kiinnitettyä autoni vetokoukkuun, kuulin askeleita takaani. Katsoessani kuka olisi saapumassa, tunnistin hämärän lävitse taakseni saapuneen Claven. Tuo odotti että olin saanut trailerin ja sähköt kytkettyä ja nostettua etupyörän ilmaan.

”Avaimet?” 
”Autossa”

Mä näin miten stetson laskeutui ja nousi pimeydessä ennen kuin Clave harppoi autoni kuskin paikalle ja kiersin itse sanomatta sanaakaan apukuskin paikalle. Mä olisin ehkä mielummin halunnut ajaa itse Riikaan, mutta toisaalta mä ymmärsin myös syyt siihen miksi aussi oli tehnyt tämän päätöksen. Säädettyään penkin jäljiltäni sopivammaksi Clave starttasi autoni ja siirsi sen pehmeästi liikenteeseen ja näin matkamme saattoi alkaa. Lähempänä Riikaa kerroin Clavelle muutaman ajo-ohjeen ja vajaata paria kymmentä minuuttia myöhemmin olimmekin Moiran kasvattajan pihamaalla. Nousin autosta jännittyneenä ja kävelin avaamaan trailerin etuoven, sekä pressun ja takasillan ja vasemmanpuoleisen takapuomin.

Kun traileri oli valmiina ottamaan vastaan pienen cremellon hain vielä Moiran kapsonin sekä harjapakin ja vein ne autooni takapenkin jalkatilaan, ennen kuin otin vastaan pari sankoa rehua johon varsa olisi tottunut jotta voisin vaihtaa sille rauhassa rehun, jota Zenissä syötettiin. Nostin vielä rehusangonkin autoon ja poimin samalla heinäverkon, jonka olin pakannut kotona mukaani. Clave lupasi käydä täyttämässä puolestani verkon ja austaalialaisen lähtiessä täyttämään verkkoa Moiran kasvattajan ohjaamana kävin itse hakemassa pikkutammani tarhasta. Se oli tarhannut jo muutaman päivän yksin joten se oli helppo poimia tarhasta mukaan. Talutin Moiran viimeistä kertaa sen omaan karsinaan täälä ja suljettuani ovea riisuin mustavalkoisen naruriimun varsan päästä ja pujotin sen tilalle lampaankarvariimun. Tiesin että se näyttäisi varmasti ihan tyhmältä Claven mielestä, mutta halusin mielummin pitää varsan suojattuna kuljetuksessa sillä se oli jo kerran onnistunut repimään itselleen haavan turvalle hajottaessaan riimun kuljetuksessa. 

Riimun ollessa tukevasti tammani päässä, kiinnitin vielä riimunnarun uudelleen riimuun ja oven avauksen jälkeen lähdin taluttamaan Moiraa ulos tallista puristaen vasemmassa kädessäni tammani naruriimua. Moiran kasvattaja otti minulta riimun kädestäni ja haettua suorempaa linjaa trailerille talutin varsani sisään. Moira asteli koppiin ilman mitään isompia epäröintejä ja annettuani Clavelle luvan tuo sulki takapuomin ja rampin sekä pressun ennen kuin kiinnitin varsan koppiin ja varmistin että se yltäisi heinäverkolle, ennen kuin peruutin ulos kopista ja suljin sivuoven. Kävin poimimassa riimun tamman kasvattajalta ennen kuin vaihdoimme vielä muutamat viimeiset sanat, kunnes minun ja Claven oli aika palata Zeniin.

Ajomatka Riikasta Saulkrastiin tuntui olevan enemmän kuin lyhyt ja nähdessäni linnakartanon ja tallin tunsin miten pulssini ampaisi tähtiin. Clave taisi huomata saman, sillä toinen hidasti autoni tahtia ja antoi sen rullata mahdollisimman hitaasti Zenin pihamaalle. Lopulta mies pysäytti auton, ennen kuin toinen nousi kyydistä ja lähti kiertämään trailerin etuovelle. Vedin pariin otteeseen syvään henkeä ennen kuin nousin itse autosta ja avasin takaoven poimiakseni Moiran narun lattialta, ennen kuin suuntasin varsan luokse traileriin. Kiinnitettyäni narun ja päästettyäni tammani irti, annoin Clavelle luvan avata pressun ja rampin, sekä puomin, ennen kuin peruutin pienen tammani ulos. Viimeisenkin kavion osuessa Zenin kiveytetylle pihalle pikkutamma katseli uteliaana ympärilleen ennen kuin tuo päästi kimeän hirnahduksen, johon vastattiin jostain tarhoilta.

”Muistatko missä se voi tarhata alkuun?” Nyökkäsin vastaukseksi ja lähdin robottimaisesti taluttamaan vierelläni askeltavaa cremelloa tuon uuteen tarhaan. Käännettyäni pikkutammani tarhaan ja päästettyäni tuon irti, se lähti vainukoiramaisesti tutkimaan uutta tarhaa ja uusia ystäviä. Seurasin varsan menoa hetken, ennen kuin jouduin repimään itseni siivoamaan trailerin. Trailerin ollessa siisti ja palautettuani sen paikalle ajoin autoni vielä parkkipaikalle ja otin mukaani ne vähäiset varusteet mitä minulla oli pikkuhevoselle tässä vaiheessa.

Kantaessani Moiran varusteita sille kuuluville paikoille mä en uskonut että varsa olisi täälä. Ihan pysyvästi eikä vai yön yli. Mulla olisi oikeasti hevonen ja mä pääsisin oikeasti opettelemaan miten sen kanssa eletään. Ei mulla ollut mitään tietoa siitä miten mikään menisi tai että osaisinko mä toimia koko eläimen kanssa. Kai aika vain näyttäisi…

Luukku 4: Muutosten tuuliako? (Marc)

Tämä teksti on kirjoitettu Marc:ille. Marcilla ei ole vielä omaa tarinalijaa joten miehen tarina tulee elämään vain tässä blogissa ja joulukalenterissa toistaiseksi.

Mä kaipasin muutosta. Kuunneltuani taas kerran Giulion huutavan jollekkin niistä monista tallityöntekijöistä – olin lopettanut nimien opettelun jo vuosia sitten – mä oikeasti pohdin miksi mä jaksoin olla täälä. Okei, palkka oli hyvä, edut samaten ratsuista puhumattakaan.

Työolot… Noh, olivathan nekin ihan mukavat, mutta ehkä silti jossain muualla nekin voisivat olla parempia – kai? Kyllähän mä tiesin että mun meriiteillä töitä pitäisi kyllä löytyä vaikka menneet vuodet olivatkin suurimmaksi osaksi kulunut vain ratsuttaen ja kouluttaen nuoria hevosia, hypäten niitä pääasiallisesti vain asiakkaiden edessä mutta olihan sitä muutaman kanssa päästy näyttämään taitoja myös kisa-areenoilla ja välillä tuotu jopa ruusukkeita mukanamme kotiin joten ehkä kai jollekkin olisi pitänyt jäädä mun nimi mieleen.

Toisaalta en mä tiennyt voisinko mä jättää Giuliota pulaan. Olihan pienelle italialaismiehelle ajoittain raskasta tehdä töitä, mutta miten varmaa olisi että mä saisin nopeasti töitä jostain muualta ja voisin jatkaa ratsastamista. Toisaalta se että en ollut vielä pohdinnastani huolimatta hankkinut omaa hevosta auttoi enemmän kuin reilusti tässä asiassa, mutta toisaalta olisiko oma hevonen myös ollut tässä kohdassa se oikea ratkaisu. Oman tallinkaan perustaminen ei tule kuuloon sillä minulla ei todellakaan ollut varaa ostaa mitään tilaa mistään päin Eurooppaa, saati palkata työntekijäitä ja haluaisiko kukaan edes tuoda minulle hevosiaan ratsutettavaksi ja kilpailtavaksi? Ehkä pitäisi vain ensin löytää jokin paikka missä tehdä töitä ja kasvattaa näin ollen omaa mainettaan ja meriittejä. Ehkä voisi puhua Giulion kanssa jos jostain nuorikosta voisi ottaa minulle tulevalle kaudella vakioratsun jos sen kanssa kokeilisi suunnata siihen Power Jump tapahtumaan mikä ratsastettiin aina kesäisin ja jota olin muutaman kerran jo katsellut.

Vaatisihan se toisaalta varmaan muuttoa Suomeen tai ainakin aktiivista reissaamista sinne, mutta voisiko se muka olla huono vaihtoehto jos lopputulemana olisi se, että hevonen saisi hyvää kokemusta, kuten myös sen omistaja ja kasvattaja jos ottaisi ratsuksi jonkin Giulion omakasvateista. Ajatuksen tasolla tämä kuulosti kyllä hyvältä, mutta ehkä toteutusta pitäisi katsoa jokin muu päivä, sillä tänään tuo pieni ja sitäkin sitkeämpi mies ei todellakaan ollut sellaisella tuulella, jossa tuon kanssa puhuttiin bisnestä ainakaan niin että aloite tulee joltain muulta kuin Guliolta itseltään, saati että neuvottelun päämäärä olisi jokin muu kuin mitä mies itse haluaisi sen olevan. 

Dio aiutami…

Hahmoesittely: Tyler Andrews

Tästä postaussarjasta tulee pitkä kuin nälkävuosi joten pahoittelut siitä jo etukäteen. Yritän tiputella näitä aina tasaisesti ja tarkoituksena olisi joulukalenterin aikana ja sen jälkeen esitellä hahmoja siinä järjestyksessä kun he ovat luukkujen tarinoissa esiintyneet. Tarkentavia kysymyksiä saa jättää kommenttibokseihin ja yritän parhaani mukaan muotoilla jotain järkevää vastausta :)

Tyler Andrews

Tylerin tarinan alkaminen on oikeastaan vahinko. Mulla ei ollut mitään kunnollista tarkoitusta alkaa kirjoittamaan Tylerin näkökulmasta ainakaan säännöllisesti, mutta totuus oli taas tarua ihmeellisempää ja näin ollen Tyler saikin enemmän palstatilaa kuin mitä oli tarkoitettu.

Mies on veljeään neljä vuotta nuorempi ja tuo huolehtii poikien kotitilasta jonka pihapiirissä asuu myös veljesten vanhemmat. Poikien isä omistaa ranchista edelleen osan, osien ollessa Trevorin ja Tylerin omistuksessa ja yleensä kolmikko tekeekin päätöksiä yhdessä, välillä toisaalta hieman autonomisemmin ilman Trevorin hyväksyntää mutta Tyler on oppinut että on parempi tapella joistain asioista veljen kanssa myöhemmin kuin vääntää niistä etukäteen kun lopputulema olisi jo selvillä.

Tylerin tarinassa liikkuu kolme hevosta, appaloosa tammat Carly ja Forever Shine sekä mustangitamma OWR Imaghost. Hevosten kohdalla Tylerillä piti olla vain ns. npc hevonen eli Carly, mutta sitten kuvaan asteli erään tallin lopetusmyynnin kautta myös Forever Shine ja pienen pohdinnan jälkeen myös OWR Imaghost, mutta tämän tamman kohdalla myös mahdollisuudet tarinallisesti kiinnostivat minua kirjoittajana joten sekin lujitti omalla tavallaan ostotarjouksen kirjoittamista siinä hetkessä kun päädyin lopulta Orange Woodin foorumille tuon tarjouksen kirjoittelemaan.

Ty:n tarina ei ole niitä aktiivisemmin eteneviä eikä miehelle tule välttämättä edes kuukausittain kirjoitettua mitään, mutta tavallaan nautin siitä ja vaikka miehen elämä on omalla tavallaan todella monotonista ja mitään sanomatonta, on siihen helppo palata ja silti tuon tarinaan saa luotua omaa twistiään joko velisuhteen kautta tai sitten ihan vain jollain arkisella vastoinkäymisellä, kuten vaikka käynnissä olevalla tarinalinjalla joka alkoi miehen pudotessa Forever Shinen satulasta ja murtaessaan kätensä.

Yksi syy miksi nautin Tylerin kirjoittamisesta on omalla tavallaan elämän erilaisuus mutta toisaalta myös se, että kun miehellä ei ole omalla tavallaan vakituista paikkaa jollain tallilla on mahdollisuudet miehen tarinan edistämiseen monenlaiset ja jos minusta ikinä tuntuu että haluaisin saada miehen aktiivisemmin vuorovaikutukseen muiden kirjoittajien hahmojen kanssa, on minulla mahdollisuus lähteä etsimään miehelle ja tammoille tallipaikkoja jostain olemassa olevalta tallilta ja katsoa mihin tarina siitä lähtee rullaamaan. Tällä hetkellä juuri tämä tilanne on enemmän kuin hyvä ja odotankin mielenkiinnolla mitä loppuva ja varsinkin alkava vuosi tuo Tylerin tarinaan.

Luukku 3: Uusi ratsu (Linnea)

Tämä tarina on kirjoitettu Linnealle tuntimaksuksi. Nean tarina elää ja kehittyy Shelyesissä.

Mua jännitti tän päivän tunti tosi paljon kun mummo oli tulossa katsomaan. Mä en yhtään muistanut että miltä musta oli tuntunut kun joku oli katsomassa mun tuntia kun mä olin tottunut siihen että mä olin tallilla aina yksin tai siellä tulleiden kavereiden kanssa. Me oltiin lähdetty ehkä vähän normaalia aikaisemmin tallille sillä mä haluaisin esitellä mummolle paikkoja, ennen kuin mun oli aika katsoa kenellä mä menin.

Mulle oli laitettu se ruunivoikko Aage jolla mä en ollut mennyt vielä kertaakaan. Me juteltiin mummon kanssa hevosista ja ratsastamisesta vaikka mummo ei toisaalta tiennytkään hepoista niin paljoa mutta mun mielestä oli kiva että se halusi edes tietää vähän jotain ja mä yritin kertoa sille parhaani mukaan kaikkien varusteiden nimiä suomeksi ja norjaksi vaikka mulla oli vielä vähän harjoittelemista ääntämisen kanssa. Saatuani Aagen valmiiksi mä lähdin taluttamaan ruunivoikkoa kohti maneesia muiden perässä ja mummo seurasi mun vierellä ennen kuin mä kerroin sille mihin se voisi mennä istumaan ja katsomaan meidän tuntia samalla kun mä talutin Aagen kaartoon ja kiristin sen vyötä ja laskettuani jalustimet nousin sen selkään.

Aage oli tosi hidas verrattuna muihin millä mä olin ratsastanut Shelyesissä. Mä jouduin oikeasti tekemään töitä sen eteen että mä sain sen liikkumaan kunnolla eteenpäin. Mua nolotti että mä en saanut Aagea liikkumaan vaikka mä yritin parhaani. Tunnin tehtävänä oli kolmikaarinen kiemuraura käynnissä ja ravissa, siten että meidän piti pitää huolta hyvästä taivutuksessa jokaisessa mutkassa ja ensin käynnissä meidän piti tehdä pysähdykset jokaiselle suoralle osalle. Mulla meni tosi pitkään että mä sain Aagen tekemään pysähdykset hyvin, saati sen siirtymään uudelleen käyntiin sen jälkeen kun me oltiin hetken seisty.

Kuitenkin lopulta meidän tehtävä alkoi sujumaan käynnissä ja sitten olikin ravin vuoro. Ravissa mä olin ehkä vähän päättäväisempi ja mä sainkin tosi kivasti sitä ratsastettua ja Jannikin kehui miten hyvin meillä alkoi ravissa sujumaan Aagen kanssa. Poni ei toisaalta tykännyt kun mä pyysin sitä liikkumaan reippaasti eteenpäin ja jossain kohtaa se kokeili vähän pukittaa, mutta yllättäen mä pysyinkin sen selässä ja me päästiin lopputunti ihan kunnialla ponin kanssa loppuun.

Janni meinasi että meidän tunti oli mennyt tosi hyvin ja mä olin myös ihan tyytyväinen vaikka meillä olikin ollut Aagen kanssa omat ongelmat tunnin alussa. Mun ei tarvinnut tällä kertaa hoitaa ponia tunnin jälkeen pois kun se jatkoi vielä seuraavalle tunnille joten kun mä olin saanut vaihdettua sen seuraavan ratsastajan kanssa paikkaa, mä lähdin kävelemään kohti maneesin ovea ja kerroin mummolle että me oltiin valmiita lähtemään kotiin.

Luukku 2: Saulkrast-Riika-Inzell-Dresden-Suomi (Max)

Tämä tarina on kirjoitettu Maxille spinnariksi. Mies on matkalla WRJ cuppiin varsansa kanssa ennen kuin parivaljakko jatkaa Suomeen näyttelyihin ja siitä takaisin Latviaan ennen kuin Moiran on aika muuttaa kasvattajaltaan Dzelzainin linnan talleille.

Mä lähdin heti turnajaisten jälkeen ajamaan Riikaan, sillä meidän piti seuraavana aamuna lähteä ajamaan koti Saksaa ja Inezellia. Mä olin ilmoittanut moiran westernkisojen maastakäsittely luokkaan jostain syystä. Ehkä mä vain halusin saada tammalle uusia kokemuksia tai jotain muuta mitä mä nyt olin ikinä miettinytkään kirjoittaessani sitä osallistumissähköpostia.

Me kerettiin mun onneksi vielä kokeilla Moiran kanssa vähän jotain kisoissa vaadittavia juttuja sekä muuten vain hengailla pikkutamman kanssa. Oli jotenkin vaikea ajatella että pian ei olisi enää parin tunnin ajomatkaa erottamassa minua ja varsaani, vaan näkisin sen päivittäin. Vaikka mennyt päivä oli ollut kuormittava monellakin tavalla, mun oli silti vaikea saada unenpäästä kiinni ja pyörinkin hereillä aamun tunneille, ennen kuin nukahdin hetkeksi levottomaan uneen ja musta tuntui että kello herätti juuri samalla hetkellä kun mä suljin silmäni.

Mitä lähemmäs lähdön hetki tuli sitä epävarmemmaksi mä muutuin. Onneksi Moira oli vain kiinnostuneempi siitä mitä oli tapahtumassa kuin miltä musta tuntui ja pikkutamma ei alkanut heijastelemaan mun fiiliksiä. Lastattuani tammani traileriin ja tarkistettuani ainakin tuhanteen kertaan että sillä olisi varmasti kaikki mukana, mä kierin apukuskin paikalle ja istuttuani alas kaivoin puhelimeni esiin.

Max: Ich komme mit einem Pferd nach Inzell. Wenn du mich sehen willst?

En mä tiennyt mitä Ben vastaisi, vaikka me oltiinkin viestitelty vähän tässä välillä. Mulla ei ollut mitään selkeää kuvaa siitä mitkä mun ja Benin välit oli nykyään, mutta mä toivoin että ne voisi joskus olla sellaiset mitä ne oli silloin joskus. Ehkä pitäisi palata kotiin vaikka vain viikonlopuksi ja oikeasti puhua Benin kanssa kaikki asiat lävi… Tai ehkä kysyä haluaisiko toinen tulla minun luokseni ja puhua täälä kaikki asiat lävi. 

Ajomatka Saksaan tuntui menevän ihan liian nopeasti vaikka pysähtelimme muutaman tunnin välein tarkistamaan että matkalaiset trailerissa olivat edelleen hyvillä mielin ja jossain kohtaa pysähdyimme viettämään yön pienellä tilalla. Huomenna olisi aika ylittää raja Saksaan ja sitten pitäisi vielä ajaa maan lävitse Inzelliin… Mä en tiennyt mitä pitäisi ajatella paluusta kotiin Moiran kanssa. Tai enhän mä kotiin olisi menossa, mutta silti en mä ollut ikinä ajatellut palaavani Saksaan hevosen kanssa. Saati oman hevosen. Kuitenkin se tilanne oli muutaman tunnin päässä. Mä yritin vain löytää positiivisiä puolia tästäkin reissusta ja toivoa parasta…

Seuraavana aamuna mun fiilis oli vähän parempi ja mun onnekseni myös Ben oli vastannut mulle. Se pahoitteli että sillä oli kiire ja se ei millään kerkeisi Inzelliin, mutta se haluaisi mieluusti nähdä millaisen hevosen mä olin ostanut. Jokainen Benin viesti tuntui tipauttavan uuden kiven mun sydämeltä, ja mä vastasinkin toiselle että mä odotin innolla jotta se tapaisi Moiran ja kerroin sille että mun luo Saulkrastiin pääsisi koska tahansa.

Syötyämme aamupalan ja ruokittuamme hevoset oli aika pakata Moira ja sen matkaseura traileriin ja jatkaa Saksan puolelle. Mä en ollut liikkunut ihan hirveästi täälä päin maata joten se oli mulle ihan uusia maisemia ja toisaalta se myös helpotti mua. Mun ei todennäköisesti tulisi törmättyä kehenkään tuttuun täällä joten ehkä mä uskaltaisin olla vähän rennommin Moiran kanssa.

Eihän georgian grande millään sopinut westerhevosten sekaan mutta mä en antanut sen haitata talutellessani cremelloani ympäri kisapaikkaa. Meidän kehä oli ensimmäisenä ja siinä oli yllättävän monta osallistujaa. Mua jännitti varmaan eniten koko mun ja Moiran kisauran aikana kun mä talutin tamman kehään mutta mun onnekseni pikkutamma käyttäytyi siivosti koko esiintymisensä ajan. Nopeasti kävi selväksi että me ei tultaisi tällä kertaa pärjäämään, mutta en mä sitä toisaalta odottanutkaan ja ehkä mä olin enemmänkin ilmoittanut tamman vain hakemaan kokemusta. Varmistuttuamme siitä että meidän sijoitus jäi 41, pakkasimme pikkutamman takaisin traileriin ja oli aika lähteä ajamaan maan lävitse kohti satamaa. Satamassa me noustiin sitten lauttaan ja siitä alkoi meidän matkamme kohti Suomea ja meidän ensimmäistä uutta näyttelyluokkaa ennen kuin olisi aika palata takaisin Saulkrastiin ja sitten jo takaisin Riikaan hakemaan Moira kotiin.