Tämä tarina on kirjoitettu Maxille spinnariksi. Mies on matkalla WRJ cuppiin varsansa kanssa ennen kuin parivaljakko jatkaa Suomeen näyttelyihin ja siitä takaisin Latviaan ennen kuin Moiran on aika muuttaa kasvattajaltaan Dzelzainin linnan talleille.
Mä lähdin heti turnajaisten jälkeen ajamaan Riikaan, sillä meidän piti seuraavana aamuna lähteä ajamaan koti Saksaa ja Inezellia. Mä olin ilmoittanut moiran westernkisojen maastakäsittely luokkaan jostain syystä. Ehkä mä vain halusin saada tammalle uusia kokemuksia tai jotain muuta mitä mä nyt olin ikinä miettinytkään kirjoittaessani sitä osallistumissähköpostia.
Me kerettiin mun onneksi vielä kokeilla Moiran kanssa vähän jotain kisoissa vaadittavia juttuja sekä muuten vain hengailla pikkutamman kanssa. Oli jotenkin vaikea ajatella että pian ei olisi enää parin tunnin ajomatkaa erottamassa minua ja varsaani, vaan näkisin sen päivittäin. Vaikka mennyt päivä oli ollut kuormittava monellakin tavalla, mun oli silti vaikea saada unenpäästä kiinni ja pyörinkin hereillä aamun tunneille, ennen kuin nukahdin hetkeksi levottomaan uneen ja musta tuntui että kello herätti juuri samalla hetkellä kun mä suljin silmäni.
Mitä lähemmäs lähdön hetki tuli sitä epävarmemmaksi mä muutuin. Onneksi Moira oli vain kiinnostuneempi siitä mitä oli tapahtumassa kuin miltä musta tuntui ja pikkutamma ei alkanut heijastelemaan mun fiiliksiä. Lastattuani tammani traileriin ja tarkistettuani ainakin tuhanteen kertaan että sillä olisi varmasti kaikki mukana, mä kierin apukuskin paikalle ja istuttuani alas kaivoin puhelimeni esiin.
Max: Ich komme mit einem Pferd nach Inzell. Wenn du mich sehen willst?
En mä tiennyt mitä Ben vastaisi, vaikka me oltiinkin viestitelty vähän tässä välillä. Mulla ei ollut mitään selkeää kuvaa siitä mitkä mun ja Benin välit oli nykyään, mutta mä toivoin että ne voisi joskus olla sellaiset mitä ne oli silloin joskus. Ehkä pitäisi palata kotiin vaikka vain viikonlopuksi ja oikeasti puhua Benin kanssa kaikki asiat lävi… Tai ehkä kysyä haluaisiko toinen tulla minun luokseni ja puhua täälä kaikki asiat lävi.
Ajomatka Saksaan tuntui menevän ihan liian nopeasti vaikka pysähtelimme muutaman tunnin välein tarkistamaan että matkalaiset trailerissa olivat edelleen hyvillä mielin ja jossain kohtaa pysähdyimme viettämään yön pienellä tilalla. Huomenna olisi aika ylittää raja Saksaan ja sitten pitäisi vielä ajaa maan lävitse Inzelliin… Mä en tiennyt mitä pitäisi ajatella paluusta kotiin Moiran kanssa. Tai enhän mä kotiin olisi menossa, mutta silti en mä ollut ikinä ajatellut palaavani Saksaan hevosen kanssa. Saati oman hevosen. Kuitenkin se tilanne oli muutaman tunnin päässä. Mä yritin vain löytää positiivisiä puolia tästäkin reissusta ja toivoa parasta…
Seuraavana aamuna mun fiilis oli vähän parempi ja mun onnekseni myös Ben oli vastannut mulle. Se pahoitteli että sillä oli kiire ja se ei millään kerkeisi Inzelliin, mutta se haluaisi mieluusti nähdä millaisen hevosen mä olin ostanut. Jokainen Benin viesti tuntui tipauttavan uuden kiven mun sydämeltä, ja mä vastasinkin toiselle että mä odotin innolla jotta se tapaisi Moiran ja kerroin sille että mun luo Saulkrastiin pääsisi koska tahansa.
Syötyämme aamupalan ja ruokittuamme hevoset oli aika pakata Moira ja sen matkaseura traileriin ja jatkaa Saksan puolelle. Mä en ollut liikkunut ihan hirveästi täälä päin maata joten se oli mulle ihan uusia maisemia ja toisaalta se myös helpotti mua. Mun ei todennäköisesti tulisi törmättyä kehenkään tuttuun täällä joten ehkä mä uskaltaisin olla vähän rennommin Moiran kanssa.
Eihän georgian grande millään sopinut westerhevosten sekaan mutta mä en antanut sen haitata talutellessani cremelloani ympäri kisapaikkaa. Meidän kehä oli ensimmäisenä ja siinä oli yllättävän monta osallistujaa. Mua jännitti varmaan eniten koko mun ja Moiran kisauran aikana kun mä talutin tamman kehään mutta mun onnekseni pikkutamma käyttäytyi siivosti koko esiintymisensä ajan. Nopeasti kävi selväksi että me ei tultaisi tällä kertaa pärjäämään, mutta en mä sitä toisaalta odottanutkaan ja ehkä mä olin enemmänkin ilmoittanut tamman vain hakemaan kokemusta. Varmistuttuamme siitä että meidän sijoitus jäi 41, pakkasimme pikkutamman takaisin traileriin ja oli aika lähteä ajamaan maan lävitse kohti satamaa. Satamassa me noustiin sitten lauttaan ja siitä alkoi meidän matkamme kohti Suomea ja meidän ensimmäistä uutta näyttelyluokkaa ennen kuin olisi aika palata takaisin Saulkrastiin ja sitten jo takaisin Riikaan hakemaan Moira kotiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti